Kevyet kantamukset

Törmäsin tv-sarjassa Durrellin perhe  kreikkalaisperäiseen sanaan filoksenia, joka tarkoittaa sananmukaisesti "vieraanrakkautta", tutummin vieraanvaraisuutta. Sanasta tuli mieleeni toinen sivistyssana topofilia, eli kiintymys paikkoja kohtaan. Tunnistan itsessäni ja muissa ainakin kolme erilaista paikkarakkauden muotoa. Ensimmäinen on paikalleenseisahtunut ja konservatiivinen, mutta ah niin pakahduttavan tunteellinen rakkaus omaan kotiin – oli se sitten tönö tai tanhua. Toinen muoto kiinnittää tunteen osittain sattumanvaraisesti johonkin vieraaseen paikkaan ja sen kulttuuriin, esimerkkinä anglofilia. Kolmas paikkarakkauden muoto on äärimmäinen sopeutuvuus, kyky tuntea lähes välitöntä kiintymyståä melkein mitä tahansa paikkaa kohtaan. Where ever I lay my hat that’s my home. Dulce domum Kenneth Grahamen kirjoittama Kaislikossa suhisee on yksi suosikkikirjoistani. En pidä sitä pelkästään lastenkirjana, vaan länsimaisen kirjallisuuden klassikkoteoksena minkä ikäisille taha

Juha Hurmetta lainaten "rakastan tätä äidinmaatani, tää on erittäin jees maa, mutta rakastan kaikkia muitakin maita". Satavuotiaan Suomen synttärijuhlahumun keskellä minä en kuitenkaan voisi ajatella kirjoittavani mistään muusta paikasta kuin tästä rakkaasta "niemestä". Finlandia-palkinnon voittanut Niemi on erinomainen matkaopas ja historiakirja, se pitäisi mitä pikimmin saada mukaan koulun opetussuunnitelmaan. Jatkan vielä hetken Hurmeen sanoilla ratsastamista, ja poimin kirjasta Suomen synnyn aikaan, paikkaan ja (huom!) kieleen sijoittavan kappaleen: "Nykyihminen saapui Niemelle heti, kun sulava mannerjää teki hänelle tilaa tulla eli noin 9 000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua (eaa.). Niemellä tarkoitan tässä sitä Pohjois-Euroopan peräosaa ja Siperian ja Skandinavian kainalokuoppaa, jota niemeläiset, joskaan eivät ketkään muut, alkoivat kutsua muutamia satoja vuosia sitten Suomeksi. Ne kaikki muut kutsuivat Niemeä Finlandiksi, mikä termi on perua antiik

Ranskan vallankumouskalenterissa vuoden kolmas kuukausi, frimaire (suomeksi huurrekuu) alkoi 21., 22. tai 23. marraskuuta, eli tällä viikolla. Huurrekuu päättyy juuri joulun alla, 20., 21. tai 22. joulukuuta. Pidän huurrekuu-nimestä, koska se antaa tilaisuuden nähdä jotakin hyvää ja valoisaa keskellä syvintä kaamosta. Päivät ovat pimeitä ja luonto harmaa, mutta hyvässä lykyssä valkoisen, kimmeltävän huurteen peitossa. Huurrekuu on trendikkäästi ilmaistuna hyggen ytimessä – ajattelutapa, joka auttaa selviytymään pitkästä talvesta keskittymällä se hyviin puoliin. Dolce far niente Loppukesästä kaamoksen ollessa vielä kuukausien päässä satuin katsomaan uudestaan elokuvan Hotelli Firenzessä (1985). Olen nähnyt sen tuoreeltaan 80-luvun puolivälissä, mutta olin unohtanut, miten ihastuttavan tarkkanäköisesti siinä kuvaillaan vuosituhannen vaihteen  seuraelämää ja etenkin turismia. Kaappasin elokuvasta oheisen kohtauksen kuvittamaan ajatusta, jolla olen itsekin leikitellyt: "joka

Ensikosketukseni Kreikkaan taisi olla Risto Jarvan komedia Loma vuodelta 1976. Elokuvan nähneet voivat arvata, miten hilpeissä tunnelmissa odotimme äitini kanssa Rodoksen matkaamme paria vuotta myöhemmin. Pipot kyllä jäivät kotiin... Rakastuimme Kreikkaan kertaheitolla, äitini ja minä. Seuraavina vuosina lomailimme myös Kreetan Agios Nikolaoksessa sekä Manner-Kreikan Varkizassa, mistä käsin vierailimme kirjeenvaihtokaverini Lilan luona Ateenassa. Ensimmäisellä interrail-reissullani kävin vielä Samoksella, mutta sen jälkeen en ole ollut Kreikassa kolmeen vuosikymmeneen. Tänä vuonna ikävä kävi vihdoin ylitsepääsemättömäksi. Kyselin eräässä Facebook-ryhmässä mille Kreikan saarelle kannattaisi nykyään suunnistaa, jos edellä mainitut lasketaan pois, eikä esimerkiksi vilkas yöelämä erityisemmin kiinnosta. Vastauksista erottui edukseen Kefalonia, josta tekemäni kuvahaut ratkaisivat pelin sen hyväksi. Muraali matkalla hotellilta Lourdatan rantaan. Mutta, mutta... kaikki Kefaloniassa

Yle Areenassa on ”toistaiseksi” kuunneltavissa Radio Suomen Äänien ilta -ohjelmasarjan jakso Miltä matkailu kuulostaa , joka lähetettiin ensimmäistä kertaa 15. lokakuuta. Ohjelmatietojen mukaan siinä ”kuunnellaan kaukomaita, Suomen eksoottisia äänimaisemia unohtamatta”. Studiovieraina olivat professori Helmi Järviluoma-Mäkelä, professori Heikki Uimonen ja äänitaiteilija Simo Alitalo, toimittajana Avaruusromusta tuttu Jukka Mikkola. Kaksi- ja puolituntisessa ohjelmassa pohdiskellaan äänten ja äänimuistojen monia ulottuvuuksia myös ohjelmaan soittavien radionkuuntelijoiden kanssa. Kuten ohjelmassakin todetaan, on meistä useimmilla nykyään matkalla mukana hyvinkin kätevä äänityslaite, älykännykkä. Puhelimen sanelin toimii erinomaisesti vastaan tulevien äänien tallentajana. Itse käytän kännykän tallennuksen tavoista ensisijaisesti kameraa (usein jopa alkuperäiseen puhelinkäyttöön nähden), toiseksi videokuvaa ja vasta kolmantena tulee satunnaisesti mieleen käyttää sanelinta. S

Olen kirjoittanut blogiani nyt vähän yli vuoden, ja vastaan tuli ensimmäistä kertaa tilanne, jossa tekisi mieli poistaa oma teksti. Viime kuussa kirjoittamani Onko olemassa kestävän kehityksen turismia? oli hätäisesti kirjoitettu. Huomasin tuolloin itse matkalla ollessani, että vietettiin maailman matkailupäivää, ja halusin kirjoittaa jotain. Matkaraporttia en ehtinyt kiireessä kyhäämään, joten tartuin minua reissussa pohdituttaneeseen aiheeseen, matkailun ympäristövaikutuksiin. Aihe on tärkeä, ei siinä mitään. Koen se kuitenkin niin tärkeäksi, että se olisi ansainnut parempaa perehtymistä ja ennen kaikkea johdonmukaisempaa ajattelua. Sen sijaan yhdistin täysin kritiikittä keskenään kaksi eri suuntiin kulkevaa ajatusten puroa: Kreikan taloudelle elintärkeän turismin ja YK:n kestävän talouden ja matkailun teemavuoden. Melko pienellä vaivalla olisin voinut pureutua aiheeseen hieman syvemmälle. Jaakko Hämeen-Anttila kysyi viisaasti muutaman päivän takaisessa  Hesarissa : "onk

Χαιρετίσματα από την Ελλάδα – Cheretismata apo tin Ellada – Terveisiä Kreikasta! Kirjoitan tätä pakkaamisen lomassa, kaikin puolin upean Kefalonian matkan viimeisenä iltana. Tänään vietetään myös kansainvälistä matkailupäivää, mikä antoi minulle hyvän syyn siirtää varsinainen matkaraportti ensi kuun puolelle. Sen sijaan pohdin lyhyesti aihetta, joka on valmiiksi sydäntäni lähellä, ja tällä matkalla jälleen konkretisoitunut. Onko kestävän kehityksen matkailu oksymoron (kr.  oξύμωρος ) eli ristiriitainen käsite? Matkustaminen paikasta toiseen on jo itsessään ympäristöä ja luonnonvaroja kuluttavaa toimintaa, erityisesti jos se tapahtuu lentämällä. Poden henkilökohtaisesti huonoa omatuntoa, koska matkailu on tässä mielessä pahe, josta minun olisi hyvin vaikea ainakaan kokonaan luopua.  Turismi voi myös tehdä monenlaista välillistä vahinkoa paikalliselle luonnolle ja ympäristölle, esimerkiksi häiritsemällä paikallisten uhanalaisten eläinten pesintää. Täällä Kefaloniassa sellainen eläin on m

Nuori mies puukotti edellispäivänä, perjantaina 18.8. kymmentä ihmistä kotikaupunkini Turun keskustassa. Veitsi-iskussa kuoli kaksi ja loukkaantui kahdeksan henkilöä. Otan osaa uhrien ja heidän omaistensa suruun, sekä kaikkien niiden suruun ja tuskaan, joiden turvallisuudentunnetta tapahtuma tavalla tai toisella järkytti. Turku on pieni kaupunki. Tunnen monia, jotka ovat olleet viime perjantaina tapahtumapaikalla tai sen lähistöllä. Joukkopuukotuksesta on jo nyt, kaksi päivää tapahtuman jälkeen, keskusteltu ja kirjoitettu netissä paljon. Itseäni liikuttivat iskussa väliin menneen ja siinä itsekin haavoittuneen Hassan Zubierin sanat : "En ole sankari, vaan ainoastaan lähimmäinen, joka ei katso muualle". Omat tuntemukseni kiteytti turkulainen toimittaja Emil Elo Kauppalehdessä julkaistussa kolumnissaan Onko se terrori-isku : Illalla kaikkeen oli jo perspektiiviä ja poliitikotkin alkoivat keräillä irtopisteitä. Jossain sanottiin, että Turku muuttui tämän tapahtuman johdosta.