Kävelemisestä ja kävelykirjoista
Jotkut inhimilliset toiminnot ovat lähes yhtä luonnollisia kuin hengittäminen, eikä niiden moniuloitteisuuta tule siksi useinkaan ajatelleeksi. Tällaisia asioita ovat muun muassa kieli ja kommunikaatio, nukkuminen ja unennäkö, sekä käveleminen.
Jostain syystä pidän jokapäiväisimpiä asioita kovin kiehtovina. Kaikkien aikojen lempitietokirjani Wanderlust: A History of Walking käsittelee kävelemisen kulttuurihistoriaa. Ostin kirjan melko pian sen ilmestymisen (2000) jälkeen Lontoon Notting Hillissä sijaitsevasta Travel Bookshopista. Notting Hill -elokuvastakin tuttua kirjakauppaa ei valitettavasti enää ole, sen paikalla sijaistee matkamuistomyymälä.
Rebecca Solnitin kirja Wanderlust on kävelykirjallisuuden pikkujättiläinen. Kirjailija kirjoittaa auki kävelemisen tarinaa lähtien siitä, kun ihminen ensimmäistä kertaa nousi kahdelle jalalle, aina meidän aikaamme asti. Kävelemisen historia kulkee monen muun ilmiön sisällä tai rinnalla, eikä Solnit kaihda pieniä sivupolkuja aiheen monia eri puolia tutkiessaan. Hän tulee samalla käsitelleeksi keskenään niinkin erilaisia asioita kuin filosofia, puutarhasuunnittelu, pyhiinvaellus tai poliittinen aktivismi – vain muutamia mainitakseni.
Kävelemisestä on julkaistu runsaasti muutakin kirjallisuutta. Kävelemisen taito on amerikkalaisen luonnonfilosofin Henry David Thoreaun kirjoittama kuljeskelun taidon ylistys ja kävelykirjallisuuden ohittamaton klassikko. Filosofisen, elämäntaidollisen ja kulttuurihistoriallisen näkökulman lisäksi kävelemistä on lähestytty praktisemmista lähtökohdista: käveleminen on myös mitä parhainta liikuntaa (liikuntaoppaat tyyliin "laihduttajan kuntokävelu"), sekä tapa siirtyä paikasta toiseen (monet matkaoppaat kaupunkioppaista pyhiinvaellusreittejä käsittelevään kirjallisuuteen).
Kävelykirjallisuus ei toki keskity pelkästään tietoon. Mieleeni ei kuitenkaan äkkiseltään tullut romaania tai novellia, jossa käveleminen olisi keskeisessä osassa, joten jouduin "kysymään kaverilta". Kotijoukoista ja Facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmästä vinkattiin mm. seuraavia teoksia: Cormac McCarthyn Tie, Johanna Sinisalon kaksi kirjaa Linnunaivot ja Salattuja voimia, Emma Hooperin Etta ja Otto ja Emma ja James, Rachel Joycen Harold Fryn odottamaton toivioretki, Jouko Sirolan Lumottu niitty, Olli Jalosen 14 solmua Greenwichiin, Stephen Kingin Pitkä marssi, Daniel Besacen Valtameri, sekä David Grossmanin Sinne missä maa päättyy.
Eli onhan niitä! Suuri kiitos kaikille vinkeistä, ainakin osa menee minulla lukulistalle. Lueskelin netistä mainittujen kirjojen arvosteluja ja juonitiivistelmiä, ja täytyy myöntää, että kävelytarinat herättävät minussa lukuhalut jo pelkällä alkuasetelmallaan. Itse muistin kuin muistinkin yhden ihan keskeisen kävelyromaanin: Taru sormusten herrasta.
Wanderlust on kuitenkin omassa kirjahyllyssäni kunniapaikalla, ja olen tutustunut jonkin verran myös Solnitin muuhun tuotantoon, esimerkiksi kirjaan A Field Guide to Getting Lost (2005). Kuluvana kesänä löysin Wanderlustin uudelleen The New Yorkerin suosituksista. Kirja pitää paikkansa kävelykirjallisuuden kärkiteosten joukossa ja saa yhä uusia lukijoita.
Enpä pahastuisi, vaikka jokin kotimainen kustantaja päättäisi julkaista Wanderlustin suomeksi. Toinen ilmainen vinkki lähtee kirjailijoille: tuoreehkon kävelyilmiön, poketuksen (tai pokettamisen) ympärille voisi rakentaa mukavan pienen nuortenromaanin. Kuulemani mukaan poketus sai viime kesänä nuoret (ja vähän vanhemmatkin) kävelemään ennennäkemättömän pitkiä matkoja.
Tuskin kukaan muistaa omia ensi askeleitaan, mutta omassa, hyvin hämärässä ensimmäisessä muistossani olen kävelyllä äidinäidinäitini kanssa. Kouluvuosina opin arvostamaan kävelemistä omana aikana, jolloin ei tarvitse tehdä mitään muuta hyödyllistä. Ulkomaanmatkoilla haluan usein tutustua uuteen paikkaan jalan, vaikka metro tai raitiovaunu olisi usein paljon järkevämpi tapa liikkua paikasta toiseen.
Kävely on parhaimmillaan täysin hyödytöntä huvia, flaneerausta ilman päämäärää, tai outo päähänpisto. Lukion ensimmäisellä luokalla kolme ystävääni ja minä keksimme kävellä kesäyönä Turusta Naantaliin. Lähtö tapahtui keskiyöllä ja perille pääsimme noin neljän aikaan aamuyöstä. Toistimme seuraavana kesänä saman toiseen suuntaan, Naantalista Turkuun.
Elvytimme öisten kesäkävelyjen – tai pingviinimarssin, joksi niitä nykyään kutsumme – perinteen joitain vuosia sitten. Tallustimme ensin jo tutuksi tulleen reitin Naantalista Turkuun, minkä jälkeen olemme kävelleet joka toinen kesä uudella reitillä: Paraisten keskustasta Turkuun, Kakskerran kirkolta Turun keskustaan ja Liedon asemalta Turkuun. Öisessä kävelyssä on aivan oma tunnelmansa. Matkalla kohtaamme hyvin vähän muita ihmisiä, sitäkin enemmän eläimiä. Noudatamme tarkkaan tiettyjä kirjoittamattomia, mutta yhdessä sovittuja sääntöjä, ja ylenkatsomme niitä, jotka pienessä porukassamme pyrkivät niistä lipeämään.
Viime kesäksi suunnittelemamme vähän erilainen kävelyretki jäi toteuttamatta, ja tänäkin vuonna jouduimme tekemään viime hetken muutoksia suunnitelmaan. Jos matkanteon jumalat ovat suosiollisia, patikoimme ensi perjantain ja lauantain välisenä yönä nostalgisen reitin Naantalista Turkuun. Lauantai onkin sitten sopivasti Turussa Pride-kulkueen päivä, eli kävelyteema jatkuu heti kun edellisestä on ehtinyt levätä.
Jostain syystä pidän jokapäiväisimpiä asioita kovin kiehtovina. Kaikkien aikojen lempitietokirjani Wanderlust: A History of Walking käsittelee kävelemisen kulttuurihistoriaa. Ostin kirjan melko pian sen ilmestymisen (2000) jälkeen Lontoon Notting Hillissä sijaitsevasta Travel Bookshopista. Notting Hill -elokuvastakin tuttua kirjakauppaa ei valitettavasti enää ole, sen paikalla sijaistee matkamuistomyymälä.
Rebecca Solnitin kirja Wanderlust on kävelykirjallisuuden pikkujättiläinen. Kirjailija kirjoittaa auki kävelemisen tarinaa lähtien siitä, kun ihminen ensimmäistä kertaa nousi kahdelle jalalle, aina meidän aikaamme asti. Kävelemisen historia kulkee monen muun ilmiön sisällä tai rinnalla, eikä Solnit kaihda pieniä sivupolkuja aiheen monia eri puolia tutkiessaan. Hän tulee samalla käsitelleeksi keskenään niinkin erilaisia asioita kuin filosofia, puutarhasuunnittelu, pyhiinvaellus tai poliittinen aktivismi – vain muutamia mainitakseni.
Kävelemisestä on julkaistu runsaasti muutakin kirjallisuutta. Kävelemisen taito on amerikkalaisen luonnonfilosofin Henry David Thoreaun kirjoittama kuljeskelun taidon ylistys ja kävelykirjallisuuden ohittamaton klassikko. Filosofisen, elämäntaidollisen ja kulttuurihistoriallisen näkökulman lisäksi kävelemistä on lähestytty praktisemmista lähtökohdista: käveleminen on myös mitä parhainta liikuntaa (liikuntaoppaat tyyliin "laihduttajan kuntokävelu"), sekä tapa siirtyä paikasta toiseen (monet matkaoppaat kaupunkioppaista pyhiinvaellusreittejä käsittelevään kirjallisuuteen).
Kävelykirjallisuus ei toki keskity pelkästään tietoon. Mieleeni ei kuitenkaan äkkiseltään tullut romaania tai novellia, jossa käveleminen olisi keskeisessä osassa, joten jouduin "kysymään kaverilta". Kotijoukoista ja Facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmästä vinkattiin mm. seuraavia teoksia: Cormac McCarthyn Tie, Johanna Sinisalon kaksi kirjaa Linnunaivot ja Salattuja voimia, Emma Hooperin Etta ja Otto ja Emma ja James, Rachel Joycen Harold Fryn odottamaton toivioretki, Jouko Sirolan Lumottu niitty, Olli Jalosen 14 solmua Greenwichiin, Stephen Kingin Pitkä marssi, Daniel Besacen Valtameri, sekä David Grossmanin Sinne missä maa päättyy.
Eli onhan niitä! Suuri kiitos kaikille vinkeistä, ainakin osa menee minulla lukulistalle. Lueskelin netistä mainittujen kirjojen arvosteluja ja juonitiivistelmiä, ja täytyy myöntää, että kävelytarinat herättävät minussa lukuhalut jo pelkällä alkuasetelmallaan. Itse muistin kuin muistinkin yhden ihan keskeisen kävelyromaanin: Taru sormusten herrasta.
Kahta aivan ensimmäisessä blogikirjoituksessani mainittua kirjaa, Cheryl Strayedin Villi vaellus sekä Robyn Davidsonin Tracks en laske fiktiokirjallisuuteen, mutta niistäkin oli mukava saada muistutus. Muitakin mielenkiintoisia ei-fiktiivisiä teoksia mainittiin, kuten esimerkiksi Werner Herzogin päiväkirjamainen Jäinen matka – Jalan Münchenista Pariisiin.
Wanderlust on kuitenkin omassa kirjahyllyssäni kunniapaikalla, ja olen tutustunut jonkin verran myös Solnitin muuhun tuotantoon, esimerkiksi kirjaan A Field Guide to Getting Lost (2005). Kuluvana kesänä löysin Wanderlustin uudelleen The New Yorkerin suosituksista. Kirja pitää paikkansa kävelykirjallisuuden kärkiteosten joukossa ja saa yhä uusia lukijoita.
Enpä pahastuisi, vaikka jokin kotimainen kustantaja päättäisi julkaista Wanderlustin suomeksi. Toinen ilmainen vinkki lähtee kirjailijoille: tuoreehkon kävelyilmiön, poketuksen (tai pokettamisen) ympärille voisi rakentaa mukavan pienen nuortenromaanin. Kuulemani mukaan poketus sai viime kesänä nuoret (ja vähän vanhemmatkin) kävelemään ennennäkemättömän pitkiä matkoja.
 |
| Kävelevä mies Matanzasissa, Kuubassa. |
Minä kävelen
Kävelemisen pohtiminen suuntaa ajatukset muistelemaan myös omaa henkilöhistoriaa kävelijänä. Minä kuulun hyötykävelijöiden sukuun: tänään 93 vuotta täyttävä äidinäitini käveli töihin kesät talvet, ja uskon sen auttaneen häntä pysymään verrattain hyvässä fyysisessä kunnossa, vaikka nykyään kävelemisen apuna onkin rollaattori.
Tuskin kukaan muistaa omia ensi askeleitaan, mutta omassa, hyvin hämärässä ensimmäisessä muistossani olen kävelyllä äidinäidinäitini kanssa. Kouluvuosina opin arvostamaan kävelemistä omana aikana, jolloin ei tarvitse tehdä mitään muuta hyödyllistä. Ulkomaanmatkoilla haluan usein tutustua uuteen paikkaan jalan, vaikka metro tai raitiovaunu olisi usein paljon järkevämpi tapa liikkua paikasta toiseen.
Kävely on parhaimmillaan täysin hyödytöntä huvia, flaneerausta ilman päämäärää, tai outo päähänpisto. Lukion ensimmäisellä luokalla kolme ystävääni ja minä keksimme kävellä kesäyönä Turusta Naantaliin. Lähtö tapahtui keskiyöllä ja perille pääsimme noin neljän aikaan aamuyöstä. Toistimme seuraavana kesänä saman toiseen suuntaan, Naantalista Turkuun.
Elvytimme öisten kesäkävelyjen – tai pingviinimarssin, joksi niitä nykyään kutsumme – perinteen joitain vuosia sitten. Tallustimme ensin jo tutuksi tulleen reitin Naantalista Turkuun, minkä jälkeen olemme kävelleet joka toinen kesä uudella reitillä: Paraisten keskustasta Turkuun, Kakskerran kirkolta Turun keskustaan ja Liedon asemalta Turkuun. Öisessä kävelyssä on aivan oma tunnelmansa. Matkalla kohtaamme hyvin vähän muita ihmisiä, sitäkin enemmän eläimiä. Noudatamme tarkkaan tiettyjä kirjoittamattomia, mutta yhdessä sovittuja sääntöjä, ja ylenkatsomme niitä, jotka pienessä porukassamme pyrkivät niistä lipeämään.
Viime kesäksi suunnittelemamme vähän erilainen kävelyretki jäi toteuttamatta, ja tänäkin vuonna jouduimme tekemään viime hetken muutoksia suunnitelmaan. Jos matkanteon jumalat ovat suosiollisia, patikoimme ensi perjantain ja lauantain välisenä yönä nostalgisen reitin Naantalista Turkuun. Lauantai onkin sitten sopivasti Turussa Pride-kulkueen päivä, eli kävelyteema jatkuu heti kun edellisestä on ehtinyt levätä.
Kommentit
Lähetä kommentti