Kamera matkaan mukaan, ilman muuta!
Helsingin Sanomat julkaisi viikko sitten jutun, jonka mukaan kamera kannattaisi jättää lomalla kotiin, koska "valokuvien räpsiminen heikentää sekä muistamista että tilanteesta nauttimista". Artikkeli perustui Työterveyslaitoksen tutkijan haastatteluun ja siinä viitattiin amerikkalaistutkimukseen aiheesta.
Tutkijan ja tutkimuksen väite sotii täysin omaa kokemustani vastaan. Ensinnäkään en koe vain "räpsiväni" kuvia, vaan havaitsevani itselleni vierasta ympäristöä monipuolisesti erilaisten visuaalisten ärsykkeiden perusteella. Haastan itseni näkemään muotoja, värejä, vastakohtia, yhtäläisyyksiä, tilanteita, kasvoja ja niin edelleen. Olen kuvatessani erityisen läsnä. Niin on ollut siitä lähtien, kun sain yhdeksänvuotiaana ensimmäisen kamerani, Agfamatic pocketin.
Toki joissain tilanteissa tulee myös "räpsittyä", ja silloin voi olla erityisen palkitsevaa päästä kuvien avulla palaamaan samaan paikkaan vielä uudestaan, huomata vielä jokin uusi yksityiskohta.
Oma kokemukseni ei mitenkään puhu sen puolesta, että muistaisin paremmin tilanteet, joista kuvia ei ole, vaan päinvastoin. Juuri valokuva tekee tilanteesta eräänlaisen varmuuskopion.
Kamera on ollut monet kerrat ainoa matkatoverini – senkö jättäisin kotiin?
Aloin muistella vastaavia tarinoita ja kaivaa niitä netistä. Kuuluisassa "Follow me to" -kuvasarjassa venäläinen valokuvaaja Murad Ossman kuvasi tyttöystäväänsä eri puolilla maailmaa aina samassa poseerauksessa: selkä kameraan päin, käsi kuvaajan kädessä. Kuvat ovat vähän liian mainosmaisia omaan makuuni, mutta idea on kaunis ja romanttinen. Pariskunta meni sittemmin naimisiin, ja he pitävät yhteistä blogia.
Amerikkalainen Christian Carollo kiertää kotimaataan isoisänsä jalanjäljissä. Hän ottaa kuvia samoista paikoista, jotka isoisä ikuisti vuosikymmeniä aikaisemmin.
Reissaavat lelut ovat oma lukunsa. Leg O'Grapher on britti Andrew Whyten pieni, muovinen alter ego, joka kiertää Iso-Britanniaa kameran kanssa. Kuvat tekee erityisen hauskoiksi se, että niiden fokus on legoäijässä. Turistikuville tyypilliset kohteet jäävät usein epätarkkuutensa vuoksi toisarvoisiksi.
Paraguaylainen valokuvaaja Jorge Saenz on kuvannut poikansa leludinosauruksen matkoja Instagramiin vuodesta 2013 alkaen tähän päivään saakka. Kuvat löytyvät tunnisteella #dinodinaseries.
Yksi lelumaailman vanhimmista kosmopoliiteista on The Traveling Mr. Fox, joka on matkustanut omistajansa Jessica Johnsonin mukana yli kolmenkymmenen vuoden ajan, ja kerää nykyään varoja tämän syöpää sairastavalle ystävälle.
Epäluotettavan median aikakautena myös matkakertomus voi olla feikki. Pikkupojan kadottama lelunorsu matkustaa ympäri maailmaa, mutta vain avuliaiden ihmisten photoshoppaamissa kuvissa.
Olen kirjoittanut tätä blogia pääasiassa omaksi huvikseni, mutta lukisin mielelläni kommentteja (vähiltä) lukijoiltani. Onko teillä mielipidettä valokuvauksen muistia degeneroivasta vaikutuksesta? Tuleeko mieleen muita matkustamiseen liittyviä teemallisia kuvasarjoja kuin tässä luettelemani? Tai onko teillä kenties jokin oma esine, poseeraus tai muu rituaali, jota harrastatte matkakuvissa?
Tutkijan ja tutkimuksen väite sotii täysin omaa kokemustani vastaan. Ensinnäkään en koe vain "räpsiväni" kuvia, vaan havaitsevani itselleni vierasta ympäristöä monipuolisesti erilaisten visuaalisten ärsykkeiden perusteella. Haastan itseni näkemään muotoja, värejä, vastakohtia, yhtäläisyyksiä, tilanteita, kasvoja ja niin edelleen. Olen kuvatessani erityisen läsnä. Niin on ollut siitä lähtien, kun sain yhdeksänvuotiaana ensimmäisen kamerani, Agfamatic pocketin.
Toki joissain tilanteissa tulee myös "räpsittyä", ja silloin voi olla erityisen palkitsevaa päästä kuvien avulla palaamaan samaan paikkaan vielä uudestaan, huomata vielä jokin uusi yksityiskohta.
Oma kokemukseni ei mitenkään puhu sen puolesta, että muistaisin paremmin tilanteet, joista kuvia ei ole, vaan päinvastoin. Juuri valokuva tekee tilanteesta eräänlaisen varmuuskopion.
Kamera on ollut monet kerrat ainoa matkatoverini – senkö jättäisin kotiin?
Teemakuvia ympäri maailman
Toinen hiljattain lukemani artikkeli matkustamisesta ja valokuvauksesta kertoo Akhil Suhasista, joka matkusti Uudessa-Seelannissa puolen vuoden ajan kuvaten itseään Gandalfin asussa. Siinä oli juttu enemmän minun makuuni: omaperäinen ja hauska kertomus siitä, miten kamera tekee reissusta ikimuistoisen seikkailun.Aloin muistella vastaavia tarinoita ja kaivaa niitä netistä. Kuuluisassa "Follow me to" -kuvasarjassa venäläinen valokuvaaja Murad Ossman kuvasi tyttöystäväänsä eri puolilla maailmaa aina samassa poseerauksessa: selkä kameraan päin, käsi kuvaajan kädessä. Kuvat ovat vähän liian mainosmaisia omaan makuuni, mutta idea on kaunis ja romanttinen. Pariskunta meni sittemmin naimisiin, ja he pitävät yhteistä blogia.
Amerikkalainen Christian Carollo kiertää kotimaataan isoisänsä jalanjäljissä. Hän ottaa kuvia samoista paikoista, jotka isoisä ikuisti vuosikymmeniä aikaisemmin.
Reissaavat lelut ovat oma lukunsa. Leg O'Grapher on britti Andrew Whyten pieni, muovinen alter ego, joka kiertää Iso-Britanniaa kameran kanssa. Kuvat tekee erityisen hauskoiksi se, että niiden fokus on legoäijässä. Turistikuville tyypilliset kohteet jäävät usein epätarkkuutensa vuoksi toisarvoisiksi.
Paraguaylainen valokuvaaja Jorge Saenz on kuvannut poikansa leludinosauruksen matkoja Instagramiin vuodesta 2013 alkaen tähän päivään saakka. Kuvat löytyvät tunnisteella #dinodinaseries.
Yksi lelumaailman vanhimmista kosmopoliiteista on The Traveling Mr. Fox, joka on matkustanut omistajansa Jessica Johnsonin mukana yli kolmenkymmenen vuoden ajan, ja kerää nykyään varoja tämän syöpää sairastavalle ystävälle.
Epäluotettavan median aikakautena myös matkakertomus voi olla feikki. Pikkupojan kadottama lelunorsu matkustaa ympäri maailmaa, mutta vain avuliaiden ihmisten photoshoppaamissa kuvissa.
 |
| Leg O'Grapher, Dino ja Mr. Fox. |
Olen kirjoittanut tätä blogia pääasiassa omaksi huvikseni, mutta lukisin mielelläni kommentteja (vähiltä) lukijoiltani. Onko teillä mielipidettä valokuvauksen muistia degeneroivasta vaikutuksesta? Tuleeko mieleen muita matkustamiseen liittyviä teemallisia kuvasarjoja kuin tässä luettelemani? Tai onko teillä kenties jokin oma esine, poseeraus tai muu rituaali, jota harrastatte matkakuvissa?
Ihana kirjoitus! Tyttärelläni oli joskus punainen puinen perässä vedettävä virtahepo, ja se matkusti taaperon kanssa kirjaimellisesti maapallon ympäri. Sitä kutsuttiin Neljän maanosan hipoksi. Voi kun olisin ymmärtänyt tallentaa reissun nimenomaan hipon näkökulmasta!
VastaaPoistaKiitos blogini ensimmäisestä kommentista, Annamari!
VastaaPoistaNeljän maanosan hippo on hauska muisto ja tarina ilman kuviakin. Minua on harmittanut se, etten ole tallentanut reissuja esimerkiksi matkapäiväkirjoihin, mutta näissä asioissa ei auta kuin olla armollinen itselleen.
Blogin tiimoilta olen oppinut sen, että asioihin voi palata vielä vuosien jälkeenkin. Jos hippo on vielä olemassa, niin ehkä se voisi kirjoittaa omat muistelmansa?