Kevyet kantamukset

Törmäsin tv-sarjassa Durrellin perhe  kreikkalaisperäiseen sanaan filoksenia, joka tarkoittaa sananmukaisesti "vieraanrakkautta", tutummin vieraanvaraisuutta. Sanasta tuli mieleeni toinen sivistyssana topofilia, eli kiintymys paikkoja kohtaan. Tunnistan itsessäni ja muissa ainakin kolme erilaista paikkarakkauden muotoa. Ensimmäinen on paikalleenseisahtunut ja konservatiivinen, mutta ah niin pakahduttavan tunteellinen rakkaus omaan kotiin – oli se sitten tönö tai tanhua. Toinen muoto kiinnittää tunteen osittain sattumanvaraisesti johonkin vieraaseen paikkaan ja sen kulttuuriin, esimerkkinä anglofilia. Kolmas paikkarakkauden muoto on äärimmäinen sopeutuvuus, kyky tuntea lähes välitöntä kiintymyståä melkein mitä tahansa paikkaa kohtaan. Where ever I lay my hat that’s my home. Dulce domum Kenneth Grahamen kirjoittama Kaislikossa suhisee on yksi suosikkikirjoistani. En pidä sitä pelkästään lastenkirjana, vaan länsimaisen kirjallisuuden klassikkoteoksena minkä ikäisille taha

Juha Hurmetta lainaten "rakastan tätä äidinmaatani, tää on erittäin jees maa, mutta rakastan kaikkia muitakin maita". Satavuotiaan Suomen synttärijuhlahumun keskellä minä en kuitenkaan voisi ajatella kirjoittavani mistään muusta paikasta kuin tästä rakkaasta "niemestä". Finlandia-palkinnon voittanut Niemi on erinomainen matkaopas ja historiakirja, se pitäisi mitä pikimmin saada mukaan koulun opetussuunnitelmaan. Jatkan vielä hetken Hurmeen sanoilla ratsastamista, ja poimin kirjasta Suomen synnyn aikaan, paikkaan ja (huom!) kieleen sijoittavan kappaleen: "Nykyihminen saapui Niemelle heti, kun sulava mannerjää teki hänelle tilaa tulla eli noin 9 000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua (eaa.). Niemellä tarkoitan tässä sitä Pohjois-Euroopan peräosaa ja Siperian ja Skandinavian kainalokuoppaa, jota niemeläiset, joskaan eivät ketkään muut, alkoivat kutsua muutamia satoja vuosia sitten Suomeksi. Ne kaikki muut kutsuivat Niemeä Finlandiksi, mikä termi on perua antiik